Potilaan ja ammattilaisen tietämyksen erilainen luonne sekä erilaiset oikeudet ja velvollisuudet suhteessa tietoon aiheuttavat perustavanlaatuista epäsymmetriaa päätöksenteossa. Potilaan kokemustiedon huomioon ottaminen päätöksenteossa voi parantaa hoitoon sitoutumista. Lääkäri voi tukea potilaan osallistumista päätöksentekoon vuorovaikutuksen avulla.

Hoitopäätöksiä tehtäessä potilaan ja ammattilaisen roolit ovat lähtökohtaisesti erilaiset: lääkäri on ensisijaisesti lääketieteellisen tiedon ja toimintatapojen asiantuntija. Lääkärillä on sekä oikeus että velvollisuus tehdä hoitoa koskevia päätöksiä ja vastuu niiden oikeellisuudesta. Potilaalla taas on ensisijainen tieto tautinsa oireista ja omasta elämäntilanteestaan. Kyse on potilaan henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta, joten hänen pääsynsä tietoon on ainutlaatuista. Potilaalla on usein myös hoitoa koskevia toiveita, mutta ei oikeutta vaatia mitä tahansa hoitoa. Lisäksi potilaalla on merkittävä rooli sen suhteen, miten hoito toteutuu: jos potilas ei ota lääkkeitään tai noudata kuntoutusohjelmaa, ei parhainkaan hoito vaikuta. Hoitoon sitoutumisen ongelmat juontavatkin juurensa siihen, onko potilaan näkökulma tullut kuulluksi ja huomioiduksi hoitopäätöksen teossa. Jotta potilaan ja lääkärin erilaiset näkökulmat ja erityyppinen tieto saadaan sopimaan yhteen, tarvitaan vuorovaikutuksellista työtä.

Hoitopäätöskeskustelussa potilaan ja lääkärin erilaiset tietovarannot kohtaavat. Parhaassa tapauksessa lääketieteellinen tieto ja potilaan kokemustieto yhdistyvät tuottaen uuden entistä informatiivisemman kokonaisuuden. Kun potilas kertoo kokemistaan oireista tai lääkityksen sivuvaikutuksista, lääkäri saa hoitopäätöksen kannalta tärkeää tietoa. Kun lääkäri selittää ja tulkitsee potilaan kokemusta lääketieteellisen tiedon valossa, tämä tieto muuttuu osaksi potilaan tietovarantoa, ja siten auttaa potilasta ymmärtämään omaa tilannettaan ja päätöksen lääketieteellisiä perusteita. Tällöin potilaan on myös helpompi sitoutua hoidon toteuttamiseen.

” Kyse on potilaan henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta, joten hänen pääsynsä tietoon on ainutlaatuista.

Tietovarantojen sujuva kohtaaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Vuorovaikutuksellisilla teoilla, esimerkiksi erilaisilla tavoilla aloittaa hoitopäätöksestä keskusteleminen tai vastata potilaan toiveisiin, voidaan korostaa tai tasoittaa epäsymmetriaa. Lääkäri voi vaikkapa suositella tiettyä hoitoa tai hylätä potilaan ehdotuksia perustelematta syitä sen tarkemmin. Toisaalta lääkäri voi tuoda esiin eri hoitovaihtoehtoja tai kertoa, miksi potilaan hoitoehdotus ei ole lääketieteellisesti perusteltu ja luoda siten mahdollisuuksia osapuolten näkemysten yhteensovittamiselle – myös silloin kun potilas on eri mieltä.

Jos potilaalla on vain niukasti mahdollisuuksia tuoda omia näkemyksiään tai ehdotuksia koskevaa erimielisyyttä esiin, tietovarannot jäävät erillisiksi ja potilaan osallistuminen hoitopäätöksentekoon vähäiseksi. Kysymys ei liene siitä, etteikö lääkäri arvostaisi potilaan näkökulmaa tai ei haluaisi sitä kuulla. Syynä voivat olla vastaanottokeskustelun totutut käytänteet tai vastaanoton työjärjestys, joissa ei ole paikkaa potilaslähtöiselle keskustelulle, tai huoli siitä, että lyhyellä vastaanottoajalla ei ehdi keskustella hoitopäätöksestä.

” Jos potilaalla on vain niukasti mahdollisuuksia tuoda omia näkemyksiään tai ehdotuksia koskevaa erimielisyyttä esiin, tietovarannot jäävät erillisiksi ja potilaan osallistuminen hoitopäätöksentekoon vähäiseksi.

Autenttisten, videoitujen lääkärivastaanottojen vuorovaikutusta tutkimalla on saatu esiin tapoja, joilla lääkäri voi lisätä tai vähentää potilaan mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Esimerkiksi lääkärin ilmoitus siitä, että tietty hoito on nyt tarpeen, tuottaa potilaalle hyvin suppean mahdollisuuden ottaa osaa keskusteluun: käytännössä potilaan osaksi jää vain hyväksyä tai hylätä ehdotus. Huonoimmassa tapauksessa potilas näennäisesti hyväksyy ehdotuksen, mutta jättää silti lääkkeensä ottamatta, koska pelkää sen sivuvaikutuksia. Potilaiden epäröinti tai vastustus tuodaan yleensä ilmi vain minimaalisin ilmauksin, tai olemalla vain hiljaa, jolloin se jää helposti keskustelussa käsittelemättä. Sen sijaan saman hoitomuodon tarjoaminen siten, että potilasta kutsutaan kertomaan oma näkemyksensä omasta tilanteestaan ennen varsinaista hoitoehdotusta, tuottaa potilaalle mahdollisuuden kertoa esimerkiksi hoitoa koskevista peloista tai odotuksista. Kun lääkäri sitten osoittaa ottavansa näitä seikkoja päätöksenteossa huomioon, potilaan on mahdollista ymmärtää, mihin päätös perustuu ja mitä seurauksia sillä on ja siten myös sitoutua siihen paremmin. Näin tapahtuu myös silloin kun potilaan käsitys on ollut väärä tai toiveita ei ole mahdollista toteuttaa.

” Huonoimmassa tapauksessa potilas näennäisesti hyväksyy ehdotuksen, mutta jättää silti lääkkeensä ottamatta, koska pelkää sen sivuvaikutuksia.

Vuorovaikutustapojen tarkastelu auttaa tunnistamaan keinoja, jotka ovat kaikkien saatavilla ja mahdollistavat potilaan paremman osallistumisen päätöksentekoon.  Nämä keinot ovat yhteisiä ja käytettävissä osallistujien henkilökohtaisista mieltymyksistä, ominaisuuksista tai henkilökemioista riippumatta. Potilaan oman näkemyksen esiin kutsuminen tarjoaa potilaalle enemmän osallistumismahdollisuuksia kuin hoidon ilmoittaminen, kohtasivatpa vastaanotolla ketkä tahansa.

PROSHADE-hankkeessa tuotetaan ja kootaan yhteen tutkimustietoa vuorovaikutuksesta ja tiedon roolista jaetussa päätöksenteossa. Tavoitteena on tiivistää ja jakaa tietoa vuorovaikutuskäytännöistä, joilla potilaan osallisuutta ja tiedonlukutaitoa voidaan tukea. Tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi suomalaisessa sote-alojen koulutuksessa. Tarkastelemalla jaettua päätöksentekoa vuorovaikutusdynamiikan näkökulmasta tehdään näkyväksi ammattilaisten osaamista potilaan ja lääkärin erilaisten tietovarantojen yhteensovittamisessa.

Johanna Ruusuvuori
sosiaalipsykologian professori, Tampereen yliopisto

Aija Logren
tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

Sakari Ilomäki
tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

kuva: Tampereen yliopisto

PROSHADE-hankkeen tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä. Tutkimuksen toteuttavat Itä-Suomen, Tampereen ja Oulun yliopistot sekä Duodecim.